Kysely blogityöskentelystä

Hei,

Opettaja tässä toivoo, että vastatkaapa sähköpostiosoitteeseeni seuraaviin kysymyksiin. Kiitos kaikille aktiivisesta osallistumisesta kurssiin ja blogiin.

KYSELY:

1. Kuinka blogityöskentelynne mielestäsi sujui?

2. Miten blogi toimi oppimisen tukena?

3. Miten arvioit omaa panostasi blogissa?

4. Mitä pitäisi tehdä toisin seuraavalla kerralla?

5. Voisitko osallistua blogityöskentelyyn toistamiseen, vai "ei koskaan enää"?

Chronologiaa, logiikkaa, you name it.

Olen kronologisesti myöhässä ( en tutkinut termiä, mutta siinä on aikaa meinaava sana ja logia peräkkäin, tarkoittakoot aikalogiikka nyt tässä tekstissä. ) aiheeni kirjoittamisesta ja korjaankin sen nyt. Ajattelin käsitellä kirjoituksessani aihetta jota itse pohdin usein ja josta opettajammekin mainitsi eräällä oppitunnilla suomalaisen kouluammuskelijan yhteydessä.

Uhkaavan introlopetuksen jälkeen pääsemme itse asiaan.

Kuinka pitkälle ajattelette elämäänne, tai sen tarkoitusta? Antakaa kun valotan mitä tarkoitan. Oletteko koskaan ajatelleet että loppujenlopuksi millään ei periaatteessa ole väliä. Miksi käydä koulussa, hankkia ajokortti, vaimo, 2 lasta ja farmari Volvo kun lopulta tulette kuitenkin kuolemaan.

Tämä on fakta: Kaikki mitä elämänne aikana teette tulee lopulta olemaan siinä mielessä turhaa, että vaikka työskentelette sen eteen kovasti vuosikaupalla tulette sen menettämään.

Miksi siis tehdä ylipäätään mitään, kun se on loppujenlopuksi turhaa? Olemme vain tilapäinen "lilluva massa" planeetalla ja sama jatkuu ja jatkuu, opettajaamme siteeratakseni.
Monien itsemurhien syy onkin tämä ajattelutapa, varsinkin, jos ei kyseisen ihmisen elämä ole edes hauskaa. Itse mietin tätä aihetta erittäin usein, mutta itselläni on turvatyyny sitä vasten, joka on yksinkertaisesti periaatteni ja näkemykseni "Kun tänne nyt on kerran tultu, niin tutkitaan ja kokeillaan nyt kaikkea sitten ja katotaan sit 'toisella puolella' mitä siellä duunais" pähkinänkuoressa niin että sen joku ymmärtää. Olen täten joko alitajuisesti tai rationalisoiden siis immunisoinut itseni kyseistä tummahkoa ajattelutapaa vastaan, mutta mietin seikkaa kyllä usein. Kuinka pitkälle siis ajattelette elämässänne, missä hetkessä elätte?

Jotkut elävät menneisyydessä, jotkut tulevassa, jotkut nykyhetkessä. Itse elän vahvasti nykyhetkessä ja ehkä hieman menneisyydessä, ajattelen pitkälle tulevaisuuteen aika harvoin. Mutta nykyhetkeni kattaa elämäni siitä hetkestä kun aloin tiedostamaan siihen hetkeen kun tiedostamiseni lopetan, ainakin tässä maailmassa. Ajattelen siis aina, -aina- koko elämän kattavasti. Esimerkkejä:

-Liukastun ja minulta murtuu häntä luu. Rationalisoin: Ei se mitään, ei se loppupeleissä ( elämäni kannalta. ) niin paljoa vaikuta.

-Kolaroin autoni ja uusi maksaa 500 000e ( en halua korjata vanhaa. ) Rationalisoin: Ei se mitään, ei se loppupeleissä ( elämäni kannalta. ) niin paljoa vaikuta.

Joku saattaisi vittuuntua tästä älyttömästi, jos hänen "elinhetkensä" rajoittuu konkreettisesti nykyhetkeen, eli siihen että ai perkele kun persaukseen sattuu. Toivottavasti joku tajusi tähänmennessä ajattelutapojen eron. Ajattelutapaani auttaa myös se että en ole materialistinen ihminen, kaikki rikkauteni ovat ilmaisia ja yleensä hengellisiä. Hyvän olon saa ilman rahaa, uusia vaatteita tai mitä tahansa, you name it. Ihmisluonto ja sen lievästi huvittava tapa epätoivoisesti nähdä kaikessa hyvät puolet vaikka oikeasti menisi huonosti auttaa myös asiassa. Tapasin Philadelphiassa spugen joka oli maailman onnellisin jätkä, chillasi vaan kadulla auringossa ilman minkäänlaista omaisuutta ja jutteli ihan normisti, ei ollut edes mielenvikainen tai mitään.

Goes to tell.

-Riku Norring

Välinpitämättömyys-teoria

Kirjoitellaanpa vielä toinenkin tällainen yleisfilosofinen rypistys. Olen tässä päässäni kehitellyt sellaista pikku teoriaa, jolla vaatimattomasti ratkaistaisi kaikki maailman konfliktit. Kyse on siis välinpitämättömyys-teoriasta a.k.a. "I don't even give a shit" -teoriasta. Teorian pääpointti onkin aika ilmeinen - "I don't even give a shit"...

Jos ihmisiä ei vaan yksinkertaisesti kiinnostaisi, minkä ihmeen takia he tappelisivat enää keskenään? Jos amerikkalaisia ei olisi kiinnostanut varastaa öljyä lähi-idästä, he eivät olisi hyökänneet Irakiin. Jos irakilaisia ei olisi kiinnostanut, että heidän öljynsä varastetaan, he eivät olisi ryhtyneet aseelliseen vastarintaan, kun amerikkalaiset "saapuivat" maahan.
Jos irlantilaisia ei olisi kiinnostanut se ovatko toiset protestantteja ja toiset katolisia ja että kuuluuko Pohjois-Irlanti Isoon-Britanniaan vai Irlantiin, olisiko tullut ruumiita?
Kuvitellaan tilanne, jossa kaksi toisiaan vastaan vuosia taistellutta muslimijärjestöä ottavat käyttöön kyseisen teorian. Kummankaan järjestön jäseniä ei voisi enää vähempää kiinnostaa, että saavatko he kuollessaan 15 vai 16 neitsyttä, saatika sitten että heitä kiinnostaisi alkaa vääntämään asiasta.

Teoriaa voisi soveltaa myös EU:n huippukokouksissa ja muissa vastaavissa tilanteissa, joissa ihmisillä on tapana alkaa jungertaa päivänselvistä asioista ja tehdä niistä ongelmia. Teorian kehittäjänä en kuitenkaan ota vastuuta mahdollisesta anarkiasta mikä tästä voisi seurata. Toisaalta... Entäs jos minua ei kiinnostakaan, että vallitseeko maailmassa anarkia? Ehkä voisin vaan sanoa "I don't even give a shit".

-Antti Makkonen

Saamattomuus

Heipä hei kaikille, jotka jaksavat tätä blogia edelleen seurata. Aiheeni otsikko ja postittamisen ajankohta tukevat toisiaan täydellisesti. Seuraavassa siis mietteitä saamattomuudesta koulumaailmassa ja amk-opiskelussa. Liittyykö tämä jonkun tunnin aiheeseen? Ei suoranaisesti, mutta filosofiaa tämä on joka tapauksessa.

Olen lähes koko syksyn/talven ajan manaillut omaa saamattomuuttani etenkin kirjoittamisen suhteen. Muutaman viime päivän olen manaillut sitä, että manailen saamattomuuttani. Minkä ihmeen takia saamattomuus on nykypäivän paheista pahimpia? Miksi aikaansaavia ihmisiä ihannoidaan? Kuka keksi, että koko ajan pitää olla tuottelias ja että kaikki pitää kirjoittaa ylös ja kiikuttaa arvosteltavaksi (joku kehtaa vielä väittää, että opiskelemme luovaa alaa)? Tuokaa minulle se henkilö tai näyttäkää edes hänen hautansa, jotta voin käydä kusemassa sille.

En minä ainakaan ole sellainen ihminen, joka kirjoittaa kaikki ajatuksensa ylös. Toivoisin, että arvostusta saisi muullakin kuin "sata-sivuisilla" esseillä ja raporteilla. Uskallan myös väittää, etten ole ainoa, jota deadlinet ja sivumäärät ahdistavat. Keskustelutaidot (muutenkin kuin bisnes-neuvotteluissa), empaattisuus, kuuntelutaito ja ihmisyyden sekä persoonallisen luovuuden arvostaminen ovat kuolevaa kansanperinnettä tässä opiskelumaailmassa, jossa elämme. Kaikki piilotetaan valtavan työmäärän alle ja verhotaan vielä aikaansaavuuden ylistykseen.

Olen ehkä myöhässä (tämänkin kurssin kanssa), mutta ainakin minulla on ollut useat kerrat hauskaa ja olen tuntenut oloni luovaksi silloin, kun olisi pitänyt vääntää esseitä ja vastaavia, ja olenkin napannut kitaran tai pensselin käteeni ja tehnyt jotain josta nautin. En tiedä onko korrektia sanoa "jättäkää tehtävänne tekemättä ja joutukaa ongelmiin", joten en sano niin... Totean vain, että pieni kapina ei kuitenkaan koskaan ole pahitteeksi...

-Antti Makkonen

Tunnelmia.

moromoro!
kerrotaanko kurssin päätteeksi hivenen tunnelmia kuluneista oppitunneista?
minulta meni välillä jalat alta - en kai ollut ainoa? :)
terkuin tiia